Talvivaellus UK-puistossa muuttui mökkilomaksi 1. - 7.3.2020

Lunta oli lähes puolitoista metriä.  Hankikanto oli hyvä.

Edellisessä blogissani kaikki muuttui joksikin: hiihtäminen muuttui risusavotaksi, harjoitusvaellus muuttui keskieurooppalaiseksi vaeltamiseksi ja bensakeittimen käyttö muuttui kiroiluksi. Nyt on muutosten aika käynnissä, sillä talvivaellukseni muuttui mökkilomaksi.

Olen grammanviilaaja kesävaelluksessa, mutta nyt kyllä lähti mukaan aikamoinen määrä ruokaa ja vaatetta. Yleensä jaksan hyvin, kunhan vain saan riittävästi ruokaa, joten ajattelin, etten voi tietää energian kulutustani kylmässä, joten  vanhan mummon tavoin laitoin varalta lisäruokaa. Toisaalta tarvitsemani ruoan määrä jäi vielä arvoitukseksi, sillä en ehtinyt selvittää ruoan määrää kuin pari päivää vaellusolosuhteissa. Toinen jännityksen kohteeni oli paleleminen, joka ainakin osin tuli toteen näytettyä, mutta toisaalta useamman päivän aikana ja oikeasti terveenä olisin varmaan tottunut paremmin kylmyyteen. 

Ajattelin jo ennen talvivaellusta, että menen hieman aikaisemmin Lappiin. Kiilopää ehti tulla rakkaaksi paikaksi joulun aikaan ja siellä asustelee kurssikaverini, joka on töissä luonto-oppaana porofarmilla. Olin varmaan aikamoinen näky asemalla, kun selässäni oli rinkka, toisessa kädessäni vedin matkalaukkua ja toisessa kädessäni oli reppu ja makuualusta. Hoin itsekseni, että laske aina neljään, jotta jokainen laukku tulee varmasti mukaan. Junalla pääsee yllättävän edullisesti matkustamaan, sillä yksi vuodepaikka Turusta Rovaniemelle maksoi opiskelijalta vain 34 euroa, joten varasin koko hytin 68 euron hintaan. Eipäs sinne olisikaan tavaroideni kanssa edes toisen kengät lattialle mahtuneetkaan. Juna oli noin kello 11 aikaan Rovaniemellä  ja siitä lähti suoraan bussi Kiilopäälle. Huomasin, että yksin matkustaessa saa tutustua uusiiin ihmisiin. Oulun ja Kemin välillä seuraani tuli ravintolavaunussa kemiläinen 70-vuotias Taisto, jonka kanssa pohdimme laskiaispullan oikeaoppista syömistä, maailman menoa  ja tuulivoimaa. Kiilopään bussissa istuin hollantilaisen Daniellen viereen. Hän oli kiertänyt jo useamman viikon Lapissa ja oli menossa porofarmille kuukaudeksi vapaaehtoistyöhön. 

Yksi työvoitto eli kaikki saatu pakattua. Tällä kertaa koirani Lulu
ei pyrkinyt lisäpainoksi laukun sisälle.

Mulla on hyviä muistoja yöjunasta. Lapsena menimme
Kemijärvelle sukulaisten luokse ja viime vuosina
vaellukset ovat alkaneet junamatkalla.

Valokuvamallina Kiilopäällä. Oli muuten tosi mukavan painoinen ahkio, kun
oli täynnä vain makuualustoja.

Kiilopäällä pääsin Johannan ja Eliisan mökkiin majoittumaan yhdeksi yöksi. Mökki oli pieni, mutta sain itseni hyvin mahtumaan takan edustalle lattialle. Tein varalta kasseista barrikadit, etteivät Johannan koirat tulisi yökaveriksini. Kiilopäällä oli paljon tuttuja ja tuntui siltä, etten olisi ollut ollenkaan välillä poissa. Tunturisuksia vaellukselle hakiessani Mervi kysyi, tulisinko valokuvamalliksi luontodokumenttiin. Olen varmaan oppinut improissa, että aina pitäää vastata Joo ja hetken ajan päästä vedin makuualustoilla täytettyä ahkiota Kiilopään rinteissä kameroiden seuratessa. Kiilopään oppaat kertoivat mahdollisista lumivyöryvaaroista erityisesti kuruissa ja vaarallisista lumilipoista. Yksi hiihtäjä oli pudonnut pienessä kurussa lumilipan päältä noin pari metriä alas ja oli loukannut jalkansa. Erämaan kauneus piilottaa sisäänsä monta vaaraa, jotka pitää ottaa huomioon sinne lähtiessä.

Seuraavana päivänä pääsin jo Tievatuvalle, jonne illalla saapuivat 26 muuta vaeltajaa. Odottaessani muita saapuvaksi, piirtelin taululle skenaarioita, mitä voisi käydä matkalla ja ikävä kyllä aika moni piirroksista kävi toteen. Olisi ehkä pitänyt jättää piirtämättä. Ryhmässä oli 22 opiskelijaa, kaksi opettajaa ja kaksi apuohjaajaa. Ohjaajien määrä kuulostaa ehkä ulkopuolisen korville isolta, mutta jokainen ohjaaja tuli tarpeeseen vaelluksen aikana.  Seuraava päivä oli varattu ostoksien tekemistä varten Saariselällä ja varusteiden pakkaamista ja testaamista varten. Koko sisätila oli täynnä ahkioita, tavarakasseja, termospulloja, voileivän tekijöitä; ja jännitys kihisi ilmassa kuin hyttysparvi heinäkuussa Lapissa. Opettajat vielä haastattelivat jokaisen erikseen: millainen olotila  ja onko tarvittavat varusteet mukana.

Suunnitelma oli: Tievatupa-Suomunruotku-Tuiskukuru-Luiro-Suomunruotku-Suomunlatva-Tievatupa

Kuvataiteilijan lahjani esillä. Olisi ehkä pitänyt jättää piirtämättä,
kun niin moni kuvan asiasta toteutui.

UK-puisto on Suomen toiseksi suurin kansallispuisto Lemmenjoen jälkeen.

Karavaani oli valmis lähtemään puoli kymmenen aikaan pienten varustehuoltojen jälkeen.  Kati ja Kristiina toimivat ryhmämme oppaina. Vaelluksella on aina kaksi päiväopasta, jotka vastaavat ryhmästä koko päivän: suunnistavat, huolehtivat tauotuksesta ja ryhmän voinnista; näin harjoitellaan todellisia asiakasopastuksia varten. Ahkio tuntui yllättävän raskaalta ylämäessä ja heti alkuun harmitti hiihtotakin valinta. Olisi pitänyt vain ottaa ohuempi kesäulkoilutakki. Nyt hiihdin kevättakilla, jossa oli ohut vuori. Itselläni on ollut joskus hyvä hiihtoanorakki, mutta nyt en sitä löytänyt. Goretex-takki ei hengitä riittävästi ja takkini oli heti märkä sisältä. Olen kova hikoilemaan ja se on yksi suuri ongelma talvivaelluksella. Talvivaelluksellahan on ohjeistuksena, että pitäisi edetä niin, ettei tule paljon hiki. Itselläni tämä on vaikea tekijä, sillä hikoilu alkaa jo, kun näen täyteen pakatun ahkion. Luulin tämän päivän suurten lämmön vaihtelujen johtuvan edellisenä päivänä alkamista naisten vaivoista ja en sen vuoksi vielä ollut kovinkaan huolissani.

Lounastauolla Niilanpäällä saimme nauttia auringosta ja tuulettomasta säästä. Auringossa oli varmaan lähellä nolla-astettta ja erämaa ei tuntunut pelottavalta. Tässä kohtaa vaihdoin opiskelijakaverini kanssa ahkion valjaat, sillä hän on erittäin pienikokoinen ja ajattelin, että sen vuoksi valjaat putosivat koko ajan alas. Itselläni on vuosien mittaan tullut keskivartaloon lisäfyllinkiä, joten ajattelin saavani vetovyön riittävän kireälle. Jatkoimme matkaa Niilanpään yli Suomunlatvalle. Itselläni oli tunturisukset, jossa oli täyspitkät ja -leveät karvat, joten pääsin suorilla suksilla ylös ja sain hiihtää alas. Ei tarvinnut pelätä hurjia alamäkiä, kun saattoi pysähtyä keskelle jyrkkää rinnettä. Täyspitkät karvat olivat kieltämättä mukavat ylämäessä, mutta alamäessä ja tasaisella ei päässyt oikeasti hiihtämään vaan eteneminen muistutti enemmän kävelyä. Seuraavalla kerralla, pitää vielä miettiä, mikä olisi paras vaihtoehto suksien karvoille.

Suomunlatvan laavulla pidimme tauon. Siihen oli tarkoitus mennä rakentamaan lumikammi viimeisenä vaellusyönä. Suomunlatvan jälkeen todelliset varusteongelmat alkoivat: ahkion vyö ei pysynyt ylhäällä ja reisillä vetäminen tuli tutuksi. Tässä kohtaa huomasin myös itsessäni, että olin tosi väsynyt ja kiukkuinen. Itseäni harmitti, että koko ryhmä odotti vain minua ja olisin toivonut, että olisin voinut tulla omaa tahtia tuon vyön kanssa. Olin jo aivan epätoivoinen, sillä vyö putosi noin 50 metrin välein. Ihanat, auttavaiset opiskelijakaverini Valde ja Jani tekivät hakaneulasta väliaikaisen ratkaisun ja pääsin jotenkin Suomunruotkuun. Melkein itku meinasi tulla apua saadessa, sillä he olivat eri ryhmästä ja pysähtyivät auttamaan pyyteettömästi.  Löysin itsestäni myös uusia puolia: minun on vaikea olla se, joka on viimeinen ja jota odotetaan. Hölmöä sinänsä, sillä toisinpäin eli odottajana minulla ei ole vaikeuksia. Tässä on ehkä hieman itsetutkiskelun paikkaa. Toinen huomioni oli, että ryhmässä eteneminen  on tosi hidasta ja raskaampaa kuin yksinhiihto. Tauotukset menevät kellon mukaan, mikä on ryhmän kanssa ainoa toimiva vaihtoehto. Yleensä meni niin, että hiihdettiin noin 50 minuuttia ja pidettiin 10 minuutin tauko. 

Lounastauko Niilanpäällä

Tauolla lumierämaassa. Vielä hymyilyttää.

Suomunruotkulle päästyämme huomasin olevani aivan poikki. Päivä oli ollut pitkä 9,5 tuntia ja vielä piti jaksaa pystyttää teltta, lämmittää vedet ja tehdä ruoat. Vaihdoin vaatteet kuiviksi tuvassa ja söin termospullosta haaleata lounaalla laittamaani ruokaa. Ruokatermariin olisi ehkä pitänyt satsata enemmän, sillä Tokmannin ruokatermari ei pitänyt kovinkaan kauan ruokaa lämpimänä. Haalea, kuumassa vedessä muhinut ruoka on oikeasti tosi pahaa ja nälkäisenäkin sen syöminen oli todellista työtä. Opiskelijakaverit olivat vaelluksen jälkeen katsoneet energian kulutuksen noin 4000 - 6000 kcal päivässä eli ruoan pitäisi oikeasti maistua. Lämmitimme aamulla koko päivän vedet termospulloihin. Itselläni oli näitä vesiä yhteensä kolme litraa ja huomasin sen, ettei tämä vesimäärä riitä minulle, jos hiihdän tuon 9,5 tuntia. Yritin pitää energiatason tasaisena syömällä ja juomalla joka tauolla. 

Päivällä oli ollut noin -10 astetta ja auringon laskiessa lämpötila laski -25 asteeseen. Tässä kylmyydessä piti saada leiritoimet tehtyä. Bensakeitin toimi todella hyvin ja sain nopeasti keitettyä vedet. Opiskelijakavereiden sinolikeittimet olivat hitaita ja kaasukeittimet eivät toimineet joillakin ollenkaan. Valde vasaroi vetovyöni voitokkaasti eli sain vetovyöni ainakin hetkeksi ehjäksi. Olin lisännyt vaatetta kunnolla leirille tullessamme ja silti minua palelsi. Aloin hiljalleen epäillä, ettei kaikki johdu vain naisten vaivoista. Ennen nukkumaan menoa juoksentelin ympäriinsä, sillä makuupussiin ei saa koskaan mennä kylmänä. Nalgene-vesipullo lämmitti makuupussiani ja laitoin vielä varalta untuvatöppösiini kertakäyttöiset lämmittimet. Makuupussina oli Rabin 1100-untuvatalvipussi ja päällä kosteutta keräämässä keinokuituinen kesäpussi. Kaikki piti siis olla kunnossa yötä varten, mutta yöllä heräsin kylmyyteen ja jouduin siirtymään tupaan nukkumaan.  Aamulla totuus paljastui: lentsu oli päättänyt tulla kylään ja en enää jatkaisi hiihtovaellusta.

Olen asioiden loppuun saattaja ja kesken jättäminen tuntui aluksi vaikealta. Muutamat kyyneleetkin vierähtivät siinä. Olinhan valmistellut ja jännittänyt tätä vaellusta niin pitkään. Mutta tiesin, että jos jatkan, olen seuraavana päivänä vielä kauempana sivistyksestä ja sitä pidempi matka on myös hiihtää takaisin. UK-puisto on erämaata, jossa ei kulje autoteitä, joten sieltä pääsee pois vain omin voimin tai tosisairaana helikopterilla. Taas tuli tämä yllättävä tunne: aika häpeällistä lopettaa ensimmäisenä tämä vaellus, mitähän muut ajattelee - ihmismieli on kummallinen. Suomunruotkulla joutui lopettamaan kolme muuta opiskelijaa. Yhdellä oli paleltuma jalassa, yhdellä oli hypotermian oireita ja yhdellä  oli ongelmia polven kanssa. Meille lähti saattajaksi apuohjaaja Kari. 

Harmitus alkoi haihtua ja päätin, etten enää voivottele keskeyttämistä. Luonto- ja eräoppaan yhtenä ammattitaitona on turvallisuusnäkökohtien huomioiminen ja osasin onneksi realistisesti arvioida omat sen hetkiset kykyni. Vietimme mukavan lepopäivän Suomunruotkun tuvalla. Seuranamme oli ranskalainen pariskunta. Kerroin heille, etten oikein osaa ranskaa, mutta jouduin Kiilopäällä saattamaan yhden ranskalaisen rouvan lumikenkäretkellä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, joten kysyin väliajoin: Sava? ja hän vastasi Sava bien. Niinpä tästä tuli vitsi tämän pariskunnan kanssa ja koko päivän kyselimme toisilta ranskaksi vointia.  Ranskalaisella miehellä meni suksen side rikki, joten annoin omat lumikenkäni lainaksi Kiilopäälle asti. Päivä meni joutuisasti levätessä, syödessä ja juodessa ja olimme seuraavana päivänä kaikki riittävässä kunnossa jatkamaan takaisin Tievatuvalle.

Lunta on niin paljon, että autiotuvillakin joutuu pudottamaan lumet katoilta.

Sanoja ei näihin tähän tarvita. Niin hyvää, ettei sanotuksi saa.

Sovimme ryhmän kanssa, ettemme katso kellosta taukoja vaan pidämme tarpeen vaatiessa taukoja. Sovimme myös, että jokainen saa vuorotellen vetää ryhmää. Voi vaikka hiihtää 15 minuuttia ja pitää kahden minuutin tauon. Tällainen tapa toimi hyvin pienen ryhmän kanssa ja etenimme nopeammin kuin ison ryhmän kanssa. Suomunlatvalta Niilanpään huipulle nousu otti kyllä flunssaiselle koville, mutta etenimme ylämäkeä omaan tahtiin ja pystyi tarvittaessa pitämään omia lyhyitä taukoja. Pidimme lounastauon Niilanpäällä tuvan lämmössä ja loppumatka olikin lopulta vain alamäkeä. Sivakkaojalla saimme nähdä auringonlaskussa, miten säteet piirsivät lumeen kullankeltaisen maton. Vetovyöni oli toiminut kohtuullisen hyvin koko päivän, mutta näköjään se tahtoi antaa haastetta viimeisille kilometreille. Coca-cola -pullo silmissäni jaksoin olla kiukuttelematta ja Tievatuvan pihaan saavuin vetovyö polvissa. Joimme kaikki colat onnistuneen päivän päätteeksi. En kauheasti juo coca-colaa, mutta vaellukseni aina päättyy colan juomiseen - huvinsa kullakin.

Saimme yöpaikaksemme vanhan mökin, Metsäpaavon, jota ei ollut käytetty koko talveen eli pääsimme ensimmäisen yön nukkumaan raikkaassa ilmassa. Tullessamme mökkiin  huomasin, kuinka väsynyt olin ja menin lähes suoraan nukkumaan. Nukuin suoraan 12 tuntia, olin hereillä pari tuntia ja taas nukuin ja vielä toiset päiväunet. Olin todella onnellinen siinä kohtaa, etten ollut jatkanut matkaa.  Tästä alkoi meidän neljän opiskelijan ja Karin mökkiloma. Olimme kuin eläkeläisten kerho ensimmäisinä päivinä, kun samana päivänä ei voinut olla kuin yksi meno. Tylsää meillä ei ollut vaan viihdyimme hyvin keskenämme; jutun aiheet vaihtelivat peilikompassin toiminnoista, vakavista elämän kohtaloista tai aikakoneella matkustamisesta haluttuun vuoteen.

Mökkiloma alkoi

Takan lämmitystä, löhöilyä ja pitkiä keskusteluja. 

UK-puistossa toimii puhelimet lähinnä vain tunturien päällä ja epämääräinen viestittely teki meidän mökistämme kriisikomentokeskuksen. Saimme kuulla, että neljä opiskelijakaveria oli joutunut jättämään kesken Tuiskukurussa. Seuraavana iltana tuli viesti opettajalta, että ovat potilaskuljetuksessa ja yöpyvät myrskyssä Vintilätunturin kupeessa ja olivat edenneet vain kuusi kilometriä päivän aikana. Olimme tästä porukasta todella huolissamme ja spekuloimme, miksi he olivat jääneet tuollaisella säällä tuollaiseen paikkaan. Sinä yönä ei tullut paljon nukuttua, mutta onneksi saimme lopulta viestin, että Luiroon päässyt ryhmä oli palaamassa samaa reittiä ja pystyy tarkastamaan tämän ryhmän. Jälkikäteen saimme kuulla, että he olivat ihan tarkoituksella jakaneet päivämatkan, sillä parilla heistä oli flunssa ja eivätkä kyenneet etenemään enemmän päivässä. Tässä tuli pohtineeksi, millaista on ollut ennen mitään viestintälaitteita. Joku on saattanut odottaa ystäväänsä saapuvaksi sodasta kotiin monta vuotta. Toisaalta olisiko kumminkin helpompaa olla ilman, että koko ajan tiedämme kaikesta kaiken.

Kari lähti perjantaina Suomunlatvalle rakentamaan lumikammia. Itseä tämä olisi kiinnostanut kovasti, mutta mietin, etten vielä jaksa hiihtomatkaa ja lumikammen rakentamista. Tämä kokemus jää tulevaisuuteen. Lauantaina saapuivat muut opiskelijat väsyneinä vaellukselta. Halusimme olla heitä vastassa ja toivottaa tervetulleeksi. Oli mukavaa nähdä, että kaikki tulivat ehjinä ja omin suksin takaisin. Illalla kävimme vielä koko ryhmän kanssa omia ajatuksia vaelluksesta. Suurimmalle osalle vaellus oli ollut todella rankka, mutta opettavainen kokemus. Osan silmät loistivat sanoen talvivaelluksen olevan heidän uusi intohimonsa. Talvinen erämaa opetti myös, että tuntureille ei voi lähteä huonosti varustautuneena. Sää voi muuttua hetkessä ja kylmyys voi olla vaarallista. Itselle jäi vielä arvoitukseksi, tykkäänkö talvivaelluksesta. Hiihtäminen on aina ollut mun juttu, mutta onko ahkion vetäminen ja talvitelttailu. Tällä kokemuksella voisin kuvitella tekeväni hiihtovaelluksen tuvalta tuvalle vaelluksena niin pääsisin lämpimään ja eikä tarvitsisi touhuta niin monta tuntia teltan  ja keitinten kanssa. Toisaalta näiden opintojen aikana olen huomannut, että koskaan ei voi tietää, mihin pystyy ja mikä oikeasti kiinnostaa. On hyvä, että tulevaisuuteenkin jää vielä uusia selvitettäviä asioita.